Time is running out

Sami juoksee ohi kesäisien päivien. Kilpakumppaneina olleet pakkaus, aika, 43095734 täytettyä paperia ja odotus ovat nyt ohitettu. Ennen viimeistä etappia tässä hermoja raastaneessa, iloa ja surua tuoneessa "kilpailussa" on edessä viimeinen taipale. Vetten päällä hölkkääminen Helsingistä Iowaan. Sitä ennen on kuitenkin aika pysähtyä ja kysyä Samilta urheilupiireissä erittäin harvinainen kysymys: "Miltä nyt tuntuu?"

"Kylläiseltä. Söin just ruuan". Mutta jos vaihtoa tarkoitetaan, niin aikamoinen sillisalaattikabanossimakkarakeittojugurtti-fiilis. Niin monta tunnetta pään sisäl ja mun sydämen sisäl ja ne kapinoittee keskenään ja vaihtaa valta-asemaa... :--( Kaikki varmaan kelaa et mua jännittää ihan vatusti. Mutta ei. Oikeesti. Mä en viä edes kunnolla tajua et oon lähös vuoden matkalla hengailee jenkkeihi. Kai sen tajuaa vasta koneessa. Kyllä nyt jo vähän jännittää, muttei niin paljo etten sais nukuttua tai et mun ääni värisis seksikkäästi. Jännitys varmaan sit alkaa ja laukee ku lentokoneen turbiinit alkaa hurisee ilosanomaa. Oon ihan hitsin ilonen ku Naantalin aurinko. Pääsen sentää jenkkeihin vuodeks, mullon PARAS per(s)he ja muutenkin mahtavat odotukset. Toisaalta oon surullinen ku Turun kuu. Kaikki mitä mulla on, vartalooni ja ryysykasaa matkalaukus lukuunottamatta, jää tänne tuhansien lärvien maahan. Kitarat, kaverit, perhe, kaikki. Äskönen oli epäilemättä tärkeysjärjestys. Nää kolme fiilistä taistelee kolmatta maailmansotaa mun pään sisäl. Ja rehellisesti sanottuna sen takia, en tajua yhtään mitään mistään ja vähiten mun lähtemisestä.


Heittäydytään sitten suht vakavaks. Lennot. Lähden siis 10.08.2010 ma-ti välisenä yönä kello 01:30 kotipihastani. Täytyy sanoa että ihastuin, rakastuin ja pakahduin tähän lähtöaikaan. Ihanaa <3 Joskus 7 AM aikoihin lähtee lento Helsingistä Frankfurttiin Sakemannien ihmemaahan. Siellä on joku kolmisen tuntia hengausta, jonka jälkeen persepuudutuksen paratiisi, 8 tuntinen lentsikkamatka Washingtonii Yhdysvaltoihin. Siellä kuorsaan yhen yön josain 9 tähden hotellissa. Aamulla lähden painelee kohti Chicagoo, jossa välimatkat lentokentällä voi helposti olla tyylii 8 kilometriä. Siellä mullon aikaa ruhtinaallisesti YKS TUNTI! Siin ajas pitäis löytää itsensä perse liimattuna seuraavaan Iowaan menevän koneen istuimeen. Varmaa failaan ton vaiheen mut elämä jatkuu(ko?). Tuurilla ne laivatkin failaa. Iowassa onkin sitten perhe vastassa ja siitä alkaa ihanaakin ihanampi vuoteni jenkkilässä. :--)

Ette varmana usko, mut MÄ OON PAKANNUT. Otin pari kuvaaki todisteeks. Pakkauksesta on kai turha selittää hirveen tarkasti. Oletan ettette kukaa nii kädettömii oo ettette osais pakata. 16 kilogrammaa tuli. Joku 23 kg vissii saa olla. Eli turvallisilla vesillä tai siis ilmoilla ollaan. :) Pakkasin mukaan kaiken tarpeellisen. Kuvista voitte pällistellä. Kuvat kertoo tunnetusti enemmän ku tuhat vaatekappaletta.



Hyvästelyt. Niitä on olllu jo suht monta ja lisää tulossa huomenna vikana päivänä Suomessa. Se tuntuu niin oudolta ettei näe sitten vuoteen ja sanoo sen toiselle. Ei sitä vielä kunnolla tajua. Kertaakaa en oo viä itkeny, mut lähell se on ollu, täytyy myöntää. (Nyt meni se koviksen maine...) Mutta halaamisessa on tullu harjotusta. Sen voin kertoo et ikävä tulee kaikkia, joihin halaamisella levitän poikabakteerit, ja myös muita jotka siltä säästyvät. Mutta yhteydessä kun ollaan niin eiköhän se ikäväkin hiirenverran hellitä. :)

Kaiken kaikkiaan odotan hyvää, kokemuksellista, kasvattavaa, ihanaa, englanninkielen täyteistä vuotta. Tulen vuoden jälkeen olemaan teidän kaikkien ilona ja erityisesti suruna oikeessa elämässä tän virtuaalisähellyksen lisäksi. Mä luultavasti pysyn sit miehenä, ku kaikki äijät sitä mulle viimesiks sanoiks hokee. Seuraavan kerran blogittelen, kun jalkani ovat jo USAn maaperällä.

En lopeta näihin sanoihin, vaan lauluun, jonka esittää tämän blogin kirjoittaja.
Time Of Your Life by Green Day cover by me, olkaa niin hyvät.




Sami