Oi maamme Suomi synnyinmaa...

Viisitoista. Sen verran on päiviä siihen kun istuskelen perse puuduksissa lentokoneessa "kohti ääretöntä ja sen yli" eli määränpäänä USA, joka on muuten lyhenne sanoista Urpo Sami Amerikassa. Ei sitä vielä edes kunnolla tajua, että aika hupenee yhtä kovaa vauhtia kuin Obaman kannatus. Perhe on onneksi superihQdaahyvä, ettei tässä pistä polvia tutisuttamaan muu kuin: "Miten perheen kanssa lähtee sujumaan?", "Montako kertaa eksyn lentokentillä?" ja "Pääsenkö Green Dayn keikalla eturiviin?" (Isäntäperhe on hommannut hotelliyön keikan jälkeen ;D) Täytyy vain toivoa, ettei lumpiot mee sijoiltaan tutisemisen seurauksena...

Ai niin... :/ Olihan mulla asiaakin. Lupasin (valitettavasti) kertoilla, mitä tänne Suomeen jää, ja kuinka voi olla ylpee saadessaan olla suomalainen. Alotetaan helpommasta. Tänne Suomeen ei jää mitään muuta ku yks hiidenkivi. Se oli liian painava. Kaikki järvet, metsät, vuoret ja ihmiset kyllä mahtu näppärästi mun käsilaukkuun. No joo... ASIAAN!

Ensinnäkin tänne jää, sillä "you know-tavalla" erittäin rakas perse.. korjaan: perhe. Oon ainut lapsi, joten mitään kopioo musta ei jää tänne hengaileen. Vanhemmat on ollu mukana niissä kuuluisissa myötä- ja vastamäissä. Ei vielä voi tietää, millanen ikävä tulee, sen näkee sitten. Te saatte sen selville tulevista kirjoituksista jenkkilässä. Muita sukulaisia kohtaan ikävä tulee olemaan myös suurensuuri.

Ystävät/kaverit. Tää on paha paikka. Vaikka sitä kuinka pystyy skypellä jauhaan paskaa, niin ei se oo mitään verrattuna siihen hengaukseen in real life. Tapahtu se sitten matikan tunnilla tai vapaa-aikana. Niin paljon muistoja: kaikki sisäpiirivitsit, toisen lauseen jatkamiset, telepatiat, teleportit, yhdessä nauraminen huonolle vitsille ja kaikki muut sattumukset, mitä on yhdessä koettu. Ne EI unohdu! Ja ette myöskään te unohdu. (--: (Jos tunnistat itsesi, olet yksi heistä) Lopetan tän herkistelyn ennen ku te lukijat kastelette näppäimistönne kyyneliin. :'( USAssa todennäköisesti tulee uusia kavereita, mutta eivät ne varmasti korvaa vanhoja, kunnon ystäviä. <3

Suomalainen ruoka mämmistä patukkaan (Fazerin siniseen siis). Kaikkeen varmasti tottuu, mutta kyllä sitä ruokaa mitä on pistelly poskeensa kohta 18 vuotta , tulee varmasti kaipaamaan ainakin aluksi eripaljon. Jos jenkkiperheessäni heittäisin mämmipaketin pöytään tulisi varmaan kysymys: "Are you gonna eat shit??"



Sauna. Mikään ei rentouta niin paljon ku kuumat löylyt. Saa kaiken lisäks olla reteesti alastí! (Siis jos seurassa ei ole naisia tai länsinaapureita...) Se on ihan totta, että asiat ratkee saunassa. Jos vaik miettii, mikä se hauki olikaan, niin parin löylyn jälkeen se on lintu. Mä siis tulen ressaan koko vaihtovuoden ja en tajua mitään. Onneks on kuitenki muitakin tapoja rentoutua ku sauna. :DD Mut se on silti EHDOTTOMASTI paras.


Kaikki suomalaiset ihmiset. Ensinnäkin se, että te puhutte suomea! Jenkeissä ei kukaan osota ymmärtämisen merkkejä, jos huudat keskellä katua: "PERKELE, MIKSET SÄ YMMÄRRÄ?" Korkeintaan osotteena on ton jälkeen hullujen huone... Pitää puhua ja ymmärtää englantia suomea apuna käyttämättä. Lisäksi se millaisia me suomalaiset ollaan. Ei turhia kehuskella, aika ujoja uudessa seurassa, "lievästi" alkoholin ystäviä, ei yleisesti ottaen hirveen auttamishaluisia (paitsi jos ite hyötyy siitä jotenkin ;--)). En äsken kuvannu itteeni, vaan yleistä käsitystäni meistä. Tää me-sana on tosi tärkee. Suomalaisten yhteenkuuluvuus. Mehän mennään läpi sen harmaan kiven suomalaisella sisulla ja yhdessä!

Sitten siihen toiseen aiheeseen tän romaanin jälkeen. Oon henkilökohtasesti todella ylpee, että saan olla suomalainen. Voin huutaa "PERKELE!" ja kaikki tajuaa tilanteen vakavuuden. Voin surra ja iloita Leijonien lätkäpelien jälkeen muiden kanssa, haukkua yhdessä länsinaapureita, olla ylpea Nokiasta yms. Voin luvata, että pidän Jenkeissä Suomen lippua korkeella ja lasken Ruotsin liput alas! ;---D


Nyt on tää noin 2 viikkoo vietettävä viisaasti. Nähdä kavereita, sukulaisia, viettää aikaa perheen kanssa, pakata (<3), herätä aamuisin ja nauttia kaikesta edellämainitusta. Kirjoittelen seuraavan kerran juuri ennen lähtöä.

Siihen asti, MORO!

Sami

15 sekunnin viisumihaastattelu ja muuta mukavaa

Nyt se on sitten ohi! Ja hengissä selvittiin. En mä kyllä yöuniani menettanyt viisumihaastattelun takia, mutta kyllä alko perhoset bilettää mahanpohjassa vähän ennen h-hetkeä. Onneks olin vakoillut kavalasti muiden blogeja, joilla viisumihaastattelu on jo takana päin, ja osasin varautua.

Aamulla nousin elämäni kunnossa kello 6. Matka kesti sen yli 2 tuntia, kannettavan akku ei... :( Meitin järjestö, YFU, meni ryhmänä haastikseen. Ensin oli tää perus "ota vyö pois vaikka housut tippuis"- turvatarkastus. Eli tällänen samanlainen ku lentokentillä. Olin tarpeeks turvallinen, ja sitten oli vuorossa saatto toiseen taloon vartijan kanssa joka puhu tasan kaks sanaa koko matkan aikana (jotka ei ollu "mitä kuuluu")

Sitten yhellä luukulla multa otettiin kylmästi kaikki mun paperit pois, passia myöten. Sen jälkeen sormenjäljet. Ekalla luukulla oleva mies oli rento ja puhu suomee. Sormenjälkityypin asian ymmärsin, vaikka puhu englantia. Toisaalta vaatiko se paljon fiksuutta, ku kopin edessä on sormenjäljenottokone. Sitten oli vuorossa viimeisin, muttei tosiaan vähäisin pelkäämisen suhteen. Tsägäl kuulin aika monen haastattelun, joka kesti sen 15 sekuntia. Ihan perus: "minne meet?" "mitä aiot tehä siä?" Sit sai mennä.

Luulin jo, että mut oli unohdettu, hylätty ja pyyhitty pois kokonaan. Sitten se tuli "Hääöräöäönoäja". Hitto se kuulosti coolilta! Vois muuttaa sukunimensä tollaseks. Mun haastiksen alkukaan ei ollu helppo. Olin tehny viisumihakemuksen ennen kun sain vaihtotiedon. Siinä si enkuks selittää se naiselle, joka tuskin osaa sanoo ees "kissa" suomeks. Selityksen jälkeen olin helpottunut, että olis pahin ohi. Mutta ei tosiaan! Nainen heitti ässän hihasta ja kysy kysymyksen, mitä ei ollu viä keltään mun kuullen kysynyt "Miksi hait vaihto-oppilaaksi?" englanniks... Hetken tuntu ku aika olis pysähtyny, enkä mä ny tarkota sitä ku näkee elämänsä rakkauden, sillä mä näin elämäni suurimman tyhjyyden aivoissani. Hetken jäädyttämisen jälkeen mun suu alko liikkua, ja jotain vastauksen tapausta sieltä tuli, hiljaa mutta varmasti. Sen jälkeen sain mennä. Voin kertoo teille, että se oli ehdottomasti elämäni pisin 15 sekuntia.

Nyt on tääki taakka pois harteilta. Enää yks hikinen paperi postiin, nii si pitäis päästä vaihtoon :--) Vaik kaikkihan sitä hokee, ettei sitä vaihtamalla parane. Voi parantua! Sen näkee si ku tuun vähä alle vuoden päästä takasi, nii oonko si parempi ihminen. Voiko ees tän paremmaks enää muuttuu? ;o :DD

Nyt on jo sellaset fiilikset, et "MÄ HALUUN LÄHTEE TÄNÄÄN JO!" Perhekin, mistä viimeksi kerroin odottaa innolla ja on niin sairaan mukavan olonen, et miks toi kello tikittää noin hitaasti (mut nopeemmi ku haastattelus). Sähköpostiliikenne mun ja mun jenkkiåperheen välillä on ollu vilkasta ku Helsingin liikenne. Kylen, 20-poika perheessä, kanssa oon jutellu jo Facebookissakin. Vaikuttaa siltä, et ollaan ku pata ja kattila, muttei soimata toisiamme.

Lopuksi voisin vielä jauhaa siitä, millanen mun normipäivä tulee mahdollisesti olemaan jenkeissä. Ensin mä herään, avaan silmäni, nousen istuun sängyllä. OKEI mä lopetan, ennen ku kaikki painaa oikeessa yläkulmas olevaa rastia. :--DD Koulu alkaa klo 8 aamulla, mikä on sinänsä "jees". Pääsen kuulemma perheen äidin Georgeannen kyydillä kouluun ja takas. Mutta kun saa kavereita, niin kyyti voi järjestyä sitäkin kautta. Vois kyl olla nirso ja sanoo et "En tuu alle miljoonan dollarin autoon likaan persettäni." Tolla lauseella kavereita vasta saiski! ((:

Koulun jälkeen on koulun joukkueen harjoitukset. Ensin alkaa amerikkalaisen jalkapallon kausi, ja mä oon näillä näkymin menossa pelaileen. Toivottavasti pysyy pää paikallaan... Harjoituksia on joka päivä, ja otteluita on joko omalla tai jollakin toisella koululla. Kotona olen kuulemma harjoitusten jälkeen noin puoli 7 PM. Sitten vuorossa läksyt, niiden jälkeen chillailu, jolle ei mun matikkapäällä jää ihan hirveesti aikaa. Mutta se ei mua haittaa ollenkaan! Hyvä et mua pidetään kiireisenä, etten esimerkiks jäädyittäis Facebookin "päivitä" nappulaa 247. Koris, baseball yms on sitten tiedossa jossain vaiheessa vuotta vuorollaan jenkkifudiksen jälkeen. Eli kai sitä kunnossakin pitäisi pysyä. Hope so...


Tällä hetkellä sitä voisi jo pikkuhiljaa miettiä, "MITÄ OTAN MESSIIN?" Koska tän blogin lukijoiden vallitseva ominaisuus on nainen, en vahingossakaan kysy teiltä tätä kysymystä. Kyllä mä ittekki osaan ottaa ne meikit ja bikinit mukaan. Vaatteita kelasin ottaa vain ja ainoastaan 2-3 erilaist vaateyhdistelmää. Koska siellä ei vingu possut, vaan VISA.

Koska tän blogin pituus lähentelee jo lehmän häntää, niin jätän suosiolla seuraavan asian seuraavan blogimerkintään. Sen verran voin paljastaa (siis blogista, en itsestäni), että aihe tulee sijoittumaan toiseen maailmansotaan. NO EI TOSIAAN :--D Aion kertoa seuraavalla kerralla, mitä kaikkee tänne Suomeen jää ja miten ylpee voi olla ku on suomalainen.

Siihen asti, näkemiin.

Sami

Alkupäristely

Kylä lähtee! Meinaan mun romaaninpituiset blogikirjoitukset. Koittakaa ihmiset kestää, sillä näiden lukeminenkin kestää. Mutta nauttikaa toki täysin siemauksin! :)

Olen siis Sami, ystävien kesken Sami. Olen lähdössä näillä näkymin 10.8.2010 Yhdysvaltoihin vaihtoon vuodeksi YFU-järjestön kautta. Päätökseni kävi aikoinaan suht sutjakkaasti. Kaverit alkoivat höpöttelemään vaihtoonmenemisistä, ja silloin vasta itse tajusi että "Hitto sehän on mahdollista!". Pienen läpällä pohtimisen jälkeen aloin ajatella asiaa tosissaan. Kaikki kysyvät "Miksi?", johon vastaan mielellään: "Miksipä ei?". Oppii kielen, tapaa uusia ihmisiä, tutustuu vieraaseen kulttuuriin, itsenäistyy, suuri elämänkokemus ja kasvaa ihmisenä (enkä tarkoita mahaa vaan henkisesti). Kun porukatkin alkoivat kannustavasti suhtautua vaihtoonmenemiseen, minua ei estänyt enää mikään tässä maailmassa. Joten laitoin vaihtohakemuksen + 89679587 paperia postiin, ja aloin odottelemaan. Eräänä kauniina alkutalvisena päivänä tuli tieto, että minut oli hyväksytty! Päätin tehdä tämän blogin, että on edes joku jolle vo avautua.. ei vaan. Täältä näette sithen helposti miten sillä Sami-pojulla menee ja kuinka paljon se on lihonut.
Vihdoinkin se puolen vuoden piinaava odotus palkittiin. Postilaatikkooon tärähti... puhelinlasku! Ja sen lisäksi tieto USAn osavaltiostani ja perheestä siellä. Olin jo varautunut telttailuun Chicagon lentokentällä, mutta otin tiedon silti avosylin vastaan.

Osavaltioksi sain Iowan. Se sijaitsee melko keskellä Pohjois-Amerikkaa. Iowa on maatalouspainotteinen ja ehkä lievästi perämettää. Mutta paikka vaikuttaa mielestäni erittäin hyvältä ja erinomaiselta paikalta viettää vaihtovuosi. Asukkaita alueelle on änkenyt noin 3 miljoonaa, joista noin 94% on valkoihoisia. Slipknot on kotoisin Iowasta (;

Kouluunkin on vain 20 minuutin ajomatka, ja suuri kaupunkikin kivenheiton päässä eli 20-30 km päässä (onneksi ei tarvitse heittää pidemmälle). Paikka on kuulemma turvallinen ja koulussa lukion oppilasmäärä on n. 150 oppilasta, eli kavereiden saaminen lienee helpompaa kuin 6908064808 oppilaan koulussa. En edes olisi halunnut suurkaupunkiin, jossa tarvitsee pelätä minkä kulman takaa se jengi puukkoineen saapuu. Harrastusmahdollisuudetkin ovat koulussa erinomaiset. Löytyy beisboolia, jalkapalloo, rugbya, korista jne. Meikä aikoo joka joukkueen tähdeksi (penkillä). Hyvä sitä kuntoakin on pitää yllä, että mahtuu lentokoneen ovesta sisään kun paluu koittaa.

Joillakin vaihto-oppilailla ei ole vielä minkäänlaista kuvaa perheestään. Minulla on! Alla olevassa kuvassa ovat tulevat Amerikan vanhempani Georgeanne and Alan. Heillä on myös poika Kyle, joka on myös kitaristi, kuten minä. Hän on kuulemma kateellinen Gibson Les Paul-kitarastani :-D. Kyle on 20-vuotias, mutta hengailee viikonloppuisin kotona. Kaksi kitaristia, eli melkeinpä 100 prossan varmuudella tullaan toimeen keskenämme (:


Oon sähköpostitellut jo perheen kanssa. Vaikuttavat superhyperpyper mukavilta! Äiti on tietojeni mukaan psykiatri tjsp, ja isä tutkijalääkärin tapainen. He odottavat minua innolla! Kuten myös minä heidän tapaamistaan. Semmonen kutina takapuolessa, että tulloo himskatin hieno vaihtovuosi! :) Hieno tapa aloittaa asuminen siellä on meneminen GREEN DAYN keikalle, jonne he ovat hommaamassa lippuja (ennen kuin edes saivat tietää mun diggaavan Green Daystä...) 7 hevosta löytyy pihapiiristä. Central City on mestan nimi. Talo sijaitsee kuulemma maissiviljemien vieressä. 3 kerrosta vissiinkin, eli kai yks on mulle? :--D Erittäin hjienolta vaikuttaa koko perhe + talo. Saattaapi olla että Sami-poika ratsastaa hevosella kotiin, olis meinaan
halpaa ainakin...

Oikealla olevassa kuvassa näkyy tulevan perheeni soitinvalikoima. Olen siis kitaristi, ja voitte kuvitella, että näen kuvassa taivaan!

Perhe on ottanut 4 vaihto-oppilasta kotiinsa 4 vuoden aikana. Kokemusta siis löytyy. Viime vuoden perheessä ollut ruotsalainen vaihto-oppilas, Daniel, otti muhun yhtettä Facebookin avulla. Juttelin niitä näitä elämästä ja vaihdosta. Silloin en vielä tiennyt että hän oli tulevan vaihtoperheeni vaihtopoika. Vähän aikaa sitten minulle selvisi, että kun Daniel jutteli mulle koko perhe oli koolla katsomassa mitä kaikkee vastailin. Nyt pelottaa, että mitähän sammakoita ja rupikonnia sitä tuli suusta päästeltyä, mutta nähtävästi ei hirveän pahoja, kun minut silti vielä haluttiin perheeseen. Olin kuulemma kaikkien perheenjäsenten suosikki hakijoista.


Lähtöpäivä senkun lähenee. Se pitäisi tällä hetkellä olla 10.8.2010! Eli vain vähän yli kuukausi... Odotan innolla kaikkea tulevaa Iowassa. Ekat fiilarit oli: "Slipknot on sieltä!" "Ihanan rauhaisalta vaikuttaa, silti niin jenkkimäistä!" Perhe ja paikka ovat paljon paljon parempia kuin osasin edes haaveilla. Yhteyden pito jo tässä vaiheessa luo hyvää pohjaa tulevalle vaihtovuodelle. Olen varma, että tulen erinomaisesti perheen kanssa toimeen. Käy se tuuri joskus mullakin!

Oon jo nyt onneni kukkuloilla. Seuraava kukkula, jolle pitäisi kiivetä, on jännityksen kukkula, nimittäin viisumihaastattelu Helsingissä... Siitä lisää seuraavassa blogimerkinnässä, jossa selviää selvisinkö siitä hengissä.

Palaamisiin (toivottavasti)

Sami